Harhailua vai suunnan kirkastamista?

Ensin oli paperinen matkapäiväkirja, jonne kirjoitin muistiinpanoja ja liimailin matkalippuja. Matkaan lähdin korkeintaan matkailijan luotto-opus eli Loneny Planet oppaanani, rinkan sivutaskuun sullottuna. Reissaus tarkoitti ennennäkemättömien paikkojen näkemistä ja sattumille tilan jättämistä. Löytöretkeilin, ja Italiaa, Intiaa sekä Indonesiaa kodiksi kutsuneen Elizabeth Gilbertin tavoin, etsin omaa tietäni maailman monista kolkista.

Tarinakerronnan tarpeesta ja kuvien jakamisen halusta aikana ennen lukuisia väyliä syntyi matkablogi. Vuosi taisi olla 2013 ja nimekseen se sai Urbaani viidakkoseikkailijatar, rakastinhan sekä luontoa että urbaania kaupunkimiljöötä. Edelleenkin rakastan.

Innosta yhdistää voimia ja matkailijoiden sisältöjä saman katon alle syntyi yksittäisen seikkailijattaren blogin lisäksi kokonainen matkailevien naisten Seikkailijattaret-media. Ja samalla sammui matkablogi, sen sammuessa myös oma ääneni. En pitkään aikaan edes ymmärtänyt sitä, mutta nyt ymmärrän.

Tiedätkö sen tunteen, kun innostuneena lähtee harhailemaan hieman liian kauas omasta ytimestään? Miten minä, omaa tietäni aina vahvasti seurannut pallontallaaja, päädyin rooliin, jossa en halunnut olla? Löysin itseni taustajoukoista, editoimassa toisten tarinoita ja kirjoittamassa kokonaisen monituhatpäisen seikkailijatarjoukon äänellä artikkeleita journalistin roolissa (sellainen en edes ole). Minun ääneni katosi, virtaavuus katkesi. Ja sana flow on elämäni suosikkisana.

Uudistuneessa maailmassa, jossa enemmän on enemmän, huomaan tarpeen hidastaa ja palata juurille. Se tarve saa minut asettelemaan sormeni taas näppäimistölle. Taustalla tarve kertoa tarinoita ja kenties antaa myös muille oman elämänsä matkailijoille ajattelunaihetta omien oivallusteni kautta.

Juurille palaamista on myös tarve tutkia maailmaa välillä myös enemmän omalla tavallani. Niin kaunista kuin oman rakkaan kanssa Egyptin paikkohin ja kulttuuriin syväsukellus onkaan, sisäinen soolomatkailija ei osaa lakata olemasta ja alkoi taas vaatia näkyväksi tulemista.

Molempi parempi ja myönnän, että yksin maailmalla vuosia ja vuosien välissä seikkaileeni, kaipuu rakkauteen oli aina kova. Josko seuraava seikkailu toisi sen luokseni? Josko joku päivä saisin jakaa kauniit hetken sen oikean kanssa? Myönnän, ajatus siitä Hollywoodin romanttisten elokuvien oikeasta on muuttanut muotoaan. Oikea mihin? Minun tarpeeseeni? Minun toiveisiini? Vai oikea opettajakseni elämän polulla, matkalla myös omaan itseeni? Oli miten oli, sitäkin tutkin elämässäni nyt luovan sudanilaisen viidakonmiehen kanssa.

Ajatuksenvirta virtasi istuessani matkalla Helsinkiin kolmen Tallinnan löytöretkeilypäivän jälkeen Viking Express -laivan käytävän lattialla. Annoin sen virrata vapaasti ja annoin sormieni näpyttää.

Hiljaisuus on rikottu. Maailman pisimmän nimen omaava Urbaani viidakkoseikkailijatar -blogi on täällä taas, osana isompaa Santalau-kokonaisuuttani. Pian luvassa Tallinnan vinkkejä!

Fun fact: Nimi Santalau syntyi omaan nimeeni loogisesti, mutta ensin se oli sekä edelleen se on nimi Kairossa alkunsa saaneelle korumerkilleni.